torstai 19. helmikuuta 2015

TARTTIS VISSIIN TEHRÄ JOTAKIN?

Sairauslomalla on aikaa ajatella. JA MINÄHÄN AJATTELEN. Koko ajan, kaikenlaista. Niin, että suuren osan aikaa ahdistaa ja puolisoa odottaa kotona melkein joka ilta valmiiksi tympääntynyt kodin hengetär.  Turhautunut yksilö, joka kiukuttelee kotiintulijalle aivan turhasta.

Ajatukset pyörivät asunnon myynnin tai lähinnä asunnon myymättömyyden, rahan, tai paremminkin rahattomuuden ja painonhallinnan tai hallisemattomuuden ympärillä. No, kahdelle ensimmäiselle en pysty juuri nyt itse tekemään mitään, vaikka haluaisinkin. En ole keksinyt mitään, millä niihin liittyvät ongelmat ratkaisisin nopeasti, eikä Veikkauskaan sponssannut isosta potistaan sentin senttiä. Yritän siis työntää niitä asioita taka-alalle ja olla ajattelematta.

Painonhallinnalle voisin kai tehdä jotain, mutta aina on hyvä syy hemmotella itseään herkuilla. Etenkin, kun on saikulla. Etenkin, kun kaiken ajatteleminen turhauttaa. Onneksi lääkäri lupasi, että kävellä saa ja pitää, koska se edistää paranemista. Olen tehnyt tällä viikolla ihan mukavasti lenkkejä ja yrittänyt vähentää herkkuja. Kun ei osta mitään varastoon, joutuu tuskan yllyttyä sietämättömäksi, lähteä kävellen ostamaan herkkuja lähikaupasta. Kävellessä ehtii jo pahin suklaantuska talttua ja ostoksetkin ovat kohtuulliset. (Se rahattomuus…) Ja kuluu muutama kalorikin, ettei kaikki tartu lantiolle.
Yritän katsoa televisiosta kaikki mahdolliset läskinkutistamisohjelmat, imeä niistä vaikutteita. Saada motivaatiota taas uuteen nousuun ja löytää itsekin langan päästä kiinni. Taas kerran.

Kaivan laatikon pohjalta nipun papereita keittiön pöydälle muistutukseksi hyvistä aikomuksistani. Selailen niistä erilaisia esimerkkiviikkoja kevennetyistä ruokavalioista. Hulluinta on se, että kaikki on ihan selvää pässinlihaa itselle. Syön pääperiaatteittain hyvinkin terveellisesti, syön suht säännöllisesti, mutta ne herkut… Ja annoskoko lähtee helposti kasvamaan, ihan huomaamatta.


Josko sitä taas yrittäisi skarpata? Olisi vielä reilut kaksi viikkoa aikaa täällä kotona saada asiasta jonkinlainen ote, päättäväisyys, jolla mennä töissäkin karikoiden yli. Olisihan se sitten kesällä mukavampi rapsutella puutarhaa, kun ei vatsa olisi tiellä. Mahtuisi vanhoihin vaatteisiinkin, kun ei ole sitä ylimääräistä kuitenkaan ostaa uusia. Nythän ne olisi kuin uusia, kukaan niitä enää muista, kun ei viime kesänäkään niitä vanhoja voinut pitää. Kun ei ne mahtuneet… 


Ei kommentteja: