perjantai 5. syyskuuta 2014

Kaksoiselämää



Meillä kaikilla ihmisillä on paljon erillaisia rooleja, minullakin lukemattomia: On vaimon rooli, äidin, tyttären, siskon, ystävän, naapurin akan, työtoverin, työntekijän rooli jne. Rooleista toiseen hyppääminen käy meiltä kaikilta yleensä lennossa, ilman selvää rajaa tai sitä sen enempää ajattelematta. 

Työni luonteen vuoksi siihen kuuluvat roolini ovat aika vaikeasti hahmotettavia ulkopuoliselle ja puoliso totesikin hiljattain, että välillä hänestä tuntuu, että minulla on töissä toinen elämä. Eikä hän siinä taida oikeastaan olla väärässä. 
Vaitiolovelvollisuus tuo oman lisänsä ja mystisyytensä työhön, jota teen. Jollain tavalla elän kaksoiselämää. Tosin erona viralliseen kaksoiselämään on se, että kotijoukot tietävät alusta loppuun, että se toinen elämä on olemassa. 

Teen työtäni tunteella, mutta yritän jättää työt töihin, koska kotoa päin en pysty asioille tekemään mitään ja on ladattava akkuja, että töissä jaksaa taas. En kuitenkaan pystyisi tekemään tätä työtä vain siksi, että saan siitä rahaa. Päästämättä ihmisiä siellä iholleni. Enkä usko, että työn tunteella tekeminen olisi pois keneltään siviilielämässäni. Oikeastaan päin vastoin. Osa nauttia kotioloissa entistä pienemmistä asioista, kun kaikkea ei tarvite tehdä vaikeamman kautta. 

Töissäkin tuli äskettäin puhetta tavallaan rooleista, kun totesin, että vetäessäni vertaistukiryhmää sijoitettujen lasten vanhemmille, minun täytyy laskeutua vanhempien tasolle. Yksi työkaveri kiinnitti huomionsa sanaan laskeutua ja ajatteli sen negatiivisesti alentumisena, jota en missään nimessä sanalla tarkoittanut. Ajattelen laskeutumisen tietynlaisena virittymisenä jonkin asian äärelle. ( Vrt. laskeutiminen paastoon). Roolin vaihtamista nuorten ohjaajasta ja kasvattajasta tasavertaiseksi kuuntelijaksi ja keskustelijaksi, vertaistuen mahdollistajaksi aikuiselle, kesken työpäivän vaatii kuitenkin jotain. En voi olla vanhemmille paremmintietäjä, koska he ovat omien lastensa ja asioidensa asiantuntijoita. 



Huomasin myös itse hyvin konkreettisesti eron ammattilaisen ja läheisen roolieni välillä kesällä hoitaessani erään rakkaan, läheisen nuoren asioita siviilielämässä. Kun teen yhteistyötä työasioissa erilaisten yhteistyötahojen kanssa, pystyn hoitamaan ne rauhallisesti. Tartun puhelimeen ilman pienintäkään epäröintiä. Mutta kun teen saman siviilielämässä, huomaan sydämen hakkaavan, puhelinta on vaikea ottaa käteen ja soittaa. Kun vihdoin saan soitettua, suollan asiani todella sekavasti vastapuolen niskaan ja hänen yrittäessään saada sanansa puhetulvani väliin, kiihdytän vain tahtia, kunnes olen saanut purettua kaiken mieltäni painavan ulos. Vasta jälkeenpäin herään ja tajuan, että hei, nyt karkasi vähän mopo käsistä. 

2 kommenttia:

Viltsu kirjoitti...

Se on ihan totta, että työ on oma maailmansa ja vapaa-aika on omansa. Muistan, kuinka töissä ollessani se kaikki oli niin tiivistä ja erilaista ja kotona taas tyystin erossa työn elämästä. Ja kaikki roolit.. Meistä on moneksi.

Viltsu kirjoitti...

Varasin sinulle joulukalenteriini luukun numero 14. Samalla numero 14 on sinun arpanumerosi. :) KIITOS!
Onko sinulla osoitteeni?
Laitoin nyt arvontatietoihin, että kumpi tahansa palkinto käy, mutta jos tahdot jommankumman voittaessasi, niin korjaan sen. :)