tiistai 25. helmikuuta 2014

Kiukuttelua



Eilen huomasin Facebookissa linkin kaverin seinällä. Linkin takaa paljastui tämä uutinen lasten syliin ottamisesta kiukun hetkellä. Hyvän asian puolesta tuo kirjoitus. 

Artikkeli herätti ajatuksia. Tuntuu aika kamalalta ajatella, ettei se ole itsestään selvyys, vaan me nykyajan ihmiset tarvitsemme oikeasti vieläkin lastenpsykiatria kertomaan tämän meille ääneen. Silti uskon jokaisen tietävän sen sydämessään. Ihan omasta kokemuksestamme. Ja toisaalta toisinaan sitä itsekin syyllistyy siihen, että lähettää lapsen sinne huoneeseensa yksin miettimään ja kokoamaan itseään, vaikka hedelmällisempää voisi olla syliinottaminen ja rauhoitteleminen. 

Jos kiukuttaa, johtuu se hallinan tunteen menettämisestä suhteessa siihen, mitä olemme tekemässä tai ettemme mielestämme pysty tarpeeksi vaikuttamaan siihen, mitä meitä ympäröivässä todellisuudessa tapahtuu. Vaikka haluaisimme vaikuttaa. Olimme sitten lapsia tai aikuisia, toimii se ihan samalla tavalla. 

Yleensä kiukku on sitä suurempi, mitä omakohtaisemmasta asiasta on kyse. Jos itselleen on rehellinen huomaa, että kiukkua nostattaa erityisesti se, kun tajuaa, ettei omat taidot tai voimat riitä asian korjaamiseksi. Ja aivan kaikista pahinta on se, että tajuamme tehneemme itse selkeän virheen. Silloin iskee megakiukku, raivoksikin tuota kai voisi kutsua. Ja voi, kuinka mielellään sen syyn siirtäisi itsensä ulkopuolelle! 

Mitä sitten haluaisimme sillä hetkellä, kun kiukku on suurin? Vaikkei sitä yleensä osaa sanoiksi pukeakaan ja pyytää suoraan, uskon vahvasti, että suurin osa meistä haluaisi jonkun toisen ihmisen läheisyyttä, lohtua, syliä. Tunnetta siitä, että kelpaan, vaikkei tämä asia nyt sujukkaan. Turvaa. Tietoa, että yhdessä tästä selvitään. Tukea. Ainakin minulla se toimii näin.  Toki välillä tuntuu siltä, että on hyvä saada olla hetki yksin. Mutta silloin se on oma valinta, ei toisten määräämä rangaistus. 



Ei kommentteja: