keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Kirjeitä, jotka herättävät ajatuksia



Tällä viikolla on tupsahtanut postilaatikkoon kaksi erillistä kirjettä kaupungilta. Toisessa oli ohjeet siihen, miten täytetään kouluunilmoittautumiskaavake netissä ja toisessa vastaavasti miten tehdä sama tulevan eskarilaisen kohdalla. 

Ei siinä mitään, olen varsin hyvin tiedostanut, että tämäkin päivä koittaa ja nämä pienet kasvaa isoiksi. (Ja minä vanhenen siinä sivussa sitten, ilmeisesti.) Kahden ensimmäisen kohdalla aikoinaan kävin jo tämän kertaalleen läpi,joten se ei juuri tällä hetkellä (ensi syksy onkin sitten taas eri asia) herätä minussa mitenkään valtavan suuria tunteita, mutta puolison se veti yllättävän vakavaksi, onhan tämä hänelle uusi asia. Hänellä alkoi heti ajatukset pyöriä kehää ja selkeästi nousi oma riittämättömyyden tunne esiin.  Miten hänen lapsensa voivat olla jo näin isoja? Mihin aika on kadonnut? Olenko ollut lapsille tarpeeksi läsnä? Olenko tehnyt tarpeeksi lasten kanssa niitä asioita, joita kuvittelin heidän kanssa tekeväni? Onko peli nyt ikään kuin menetetty? 

Kyllähän nuo vastaavat asiat toisinaan omassa mielessäkin pyörivät, mutta se, että olen nähnyt jo kahden ensimmäisen lapseni kasvavan vastuullisiksi aikuisiksi, helpottaa omaa oloa ja antaa edes vähän varmuutta siitä, ettei tämä nyt aivan pieleen voi mennä tälläkään kertaa. Eihän?

Ihan huoleton en silti ole minäkään. Tällä kertaa minulla on huomattavasti aiempaa suurempi huoli siitä, miten pystyn suojelemaan lapsiani kaikelta pahalta, mitä maailma tuo eteen, kun se kouluiässä väkisinkin alkaa avartua isolla kädellä. Kuinka välttyä kiusatuksi tulemiselta, tai aivan erityisesti siitä, ettei heistä tule kiusaajia, vaan suvaitsevaisia ja avarakatseisia? Miten opettaa turvataidot pelottelematta, mutta kuitenkin niin, että oppi menee perille? Pystyä kasvattamaan heille nahka joka kestää, mutta niin, ettei herkkyys kärsi siinä sivussa? Siinähän sitä on taas murhetta, ihme jos ei ala kohta ohimoilla harmaantua.







4 kommenttia:

Sanna-Mari kirjoitti...

Kyllä on kaikki niin erilaista nykypäivänä kun ittellä aikanaan ala-asteella. Itte aikani aattelin niin, etten halua lapsia ollenkaan kun maailma on niin paha paikka, sittemmin onneks muutin mieleni.

Vaikka kovasti kaikki mietityttää ja huolettaa, se vähän rauhottaa että meillä on Poika luonteeltaan sellanen, että kertoo kotona aina kaiken, mikä vähänkin vaivaa, viimestään ennen nukkuun menoo.

En osaa kyllä kuvitella, että omana aikana kolmannella luokalla opettaja ois sanonu, että kansion kanteen ei saa tuoda sota-ja SEKSIkuvia :-O Olin tästä kovastikki hämmentyny ja aattelin, että haluan kyllä opettajalta kysyä, että onko ihan asianmukasta 9-10-vuotiaille sanoo näin, mutta Poika puolusteli opettajaa. Aika on ihan toinen ja oon tainnu jäädä 80-luvulle :P

Katja kirjoitti...

Sanna: Työskentelen lasten ja nuorten sijaishuollossa. Voin aika realistisesti sanoa, että on enää aika vähän asioita, mitkä mua varsinaisesti hämmentää, koska ihan mitä vaan voi tulla vastaan, mutta tieto lisää tuskaa ja tästä syystä entistä enemmän mielessä pyörii omien lasten suojaaminen.

Tuo puheyhteyden säilyttäminen lapseen on aina asia numero yksi. Ja toinen mihin luotan, on se, että juttelen lapsille kaikista mahdollisista asioista avoimesti itsekin.Tietenkin lapsen ikätason huomioiden. Kahden vanhimman kohdalla se on toiminut.

Mutta jokainen on oma yksilönsä, perintötekijöitä unohtamatta ( miehelle terveisiä ;O)), enkä ihan pysty luottamaan siihen, että samalla reseptillä mentäis loppuun asti.

mustakissa kirjoitti...

Kuulostaa hyvinkin tutuilta mietteiltä. Itsekin olen työskennellyt sosiaalihuollossa ja tuolloin vanhempi poikani välillä muistutteli minua "äiti, minä en ole asiakkaasi" ja silloin oivalsin, että omien lasteni kanssa on kuitenkin eri juttu, kuin näiden, joiden asioita eteen tuli. Silti se mitä tapaa ahdistaa, koska aina ei ole kyse "huonosta kodista" vaan asiat vaan ovat menneet niin kuin ovat. Silloin iskee ahdistus siitä, että omienkin kohdalla voi näin käydä. Mutta on vain luotettava siihen, että on antanut oikeat eväät elämään ja oltava läsnä, tavoitettavissa ja vielä kerran läsnä, pidettävä juuri se keskusteluyhteys ja kuunneltava oikeasti mitä lapsilla on sydämellään.

Sinulle on haaste blogissani;)
Mukavaa päivää!

ViliMarika kirjoitti...

Voi kuule, aika rientää, eikä sitä ole uskoa! Muistan, kun poikani oli vielä ala-asteella. Kyllä siellä se seksi jo oli kovasti puheenaiheena ja tytöillä suru neitsyydestään. Todella huolestuttavaa ja pelottavaa, mutta kun katsoo ympärilleen, niin ne 20 vuotiailta näyttävät ovatkin juuri 16 vuotiaita. Tai nuorempia. Askel siis koulumaailmaan teillä alkamassa ja nukke-ja pikkuautoleikit jäävät pikkuhiljaa.
Tsemppiä! Vaaditaan paljon niin vanhemmilta kuin lapsiltakin, jottei lähde mukaan siihen kaikkeen valtavaan jossa lapsuus katoaa.