torstai 12. tammikuuta 2012

Ajokortti


Nro 2 sai eilen ajakortin. Tuntuu, että kaikille ipanoille ne niitä jakelee nykyään. Enhän voinut olla itse noin nuori ja kokematon, kun ajolupa heltisi, enhän? 

Annoin tytön ajaa n. 7 km matkan istuen itse (kirjaimellisesti) pelkääjän paikalla ja jännitin kauhusta kankeana tarkkaillen hänen jokaista liikettään valmiina tarttumaan rattiin pienimmästäkin virheliikkeestä. Vakaasti ja turvallisesti tultiin perille, lumisesta talvikelistä huolimatta.

Kun minä sain kortin, ajoin ensimmäisinä päivinä yksin, synkässä vesisateessa isojen rekkojen seassa, kotoa opiskelupaikkakunnalle 250 kilometrin päähän silloisen seurustelukumppanin minulle hankkimalla autolla. Auto oli yhtä vanha kuin minä. Oli siinä turvavyöt, mutta paljon muita mukavuuksia siitä ei sitten löytynytkään. Ajotaitoani ei kukaan kyseenalaistanut. Miksi siis itse teen niin lapselleni? 


Viikon takaisia laskevan auringon aikaan otettuja kuvia. Tuolloin lumentulo ei vielä ollut alkanut. Nyt sitä on saatu ja lisää tulee. Miten kaunis ja puhdas onkaan luminen tienoo. 


-Katja-

4 kommenttia:

Puumuli kirjoitti...

Niin ne lapset aikuistuvat, silmänräpäyksessä. Onnellisia ajokilometrejä ja äidille myös parempia hermoja toivottelee

Sari Puumulista

Anonyymi kirjoitti...

Sini sai siilinsä tänään. Kiitos :)

Katja kirjoitti...

Sari: nää hermot on jo menetetty.

Sini: Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. ;O)Toivottavasti turvaa tietäsi pimeinä iltoina.

mustakissa kirjoitti...

Se on se äidin huoli. Opetin viime keväänä esikoiseni ajamaan ja usein olen kyydissä. Huomaan aina käänteleväni päätäni kuin silloin opettaessani ja olen valmiina polkaisemaan "jarrua", vaikka kuski on ihan hyvä. Poika sanoikin mulle yhtenä päivänä:"Hei Hyasint, näen kyllä sen pyörän!" Huomasi pääni kääntyilevän, vaikken sanonut mitään,,,