sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Pakon omainen tarve

Kai se stressi jotenkin vaikuttaa siihen, että olisi pakonomainen tarve kutoa jotain koko ajan. Kun en muuta keksinyt, niin tein viikonlopun aikana neitille villapipon. Olin ensin ajatellut palmikkopipoa, jonka ohjeen näin Selmalla, mutta kyseistä lankaa ei ollut siinä kaupassa, jossa pikaisesti käväisin. Niinpä otin Novitan Puroa pari kerää. Hukkasin jo vyötteet jonnekin, olisiko väri ollut kukkaketo tai jotain. Otin suuntaviivat vanhasta piposta ja ihan kiva pipa tuli.


- Katja -

tiistai 22. helmikuuta 2011

Tunnustusta

Tunnustus1

Sain tunnustuksen Nenuselta, kiitos ja kumarrus sinne suuntaan!
Tunnustus velvoittaa vastaamaan viiteen kysymykseen bloggaamisesta:

1.    Milloin aloitit blogisi?

Viime kesänä, heinäkuussa laadin ensimmäiset postaukset.

2.    Mistä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?

Kirjoitan tällä hetkellä pääasiassa siitä millaista on arkeni sovitellessani yhteen perhettä, opiskelua ja työelämää. Kirjoittelen myös rakkaista harrastuksistani, jos ehdin itseäni niiden kautta toteuttamaan.

3.    Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?

Se, että blogi on minun omani, pieni pala elämääni. Oma juttuni.

4.    Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?

Katselin yötöissä ollessani toisten blogeja ja sitä kautta heräsi uteliaisuus nähdä, että olisiko se minun juttuni. Tämä on myös hyvä keino pitää läheiset ja tutut selvillä mitä meillä on suurin piirtein meneillään ja laajentaa muutenkin sosiaalista piiriään virtuaalisesti.

5.    Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?

Luultavasti blogi tulee muuttumaan pikku hiljaa ajan saatossa itsekseen, kun elämäntilanteet muutuvat. Toivon, että jonain päivänä olisi enemmän aikaa harrastuksille. Sitä kautta ne jututkin sitten muuttunevat.


Tunnustuksen myötä haastan seuraavat bloggaajat valottamaan hieman bloggausmotiivejaan:


Sohvanvaltaaja
Sokeriperho
Jääkarhumaa
RuttuNuttu
Helin

-          Katja -

lauantai 19. helmikuuta 2011

Yötyön jälkeen…

… nousee usein tunteet pintaa. Tänään fiilikset ovat olleet aika herkistyneet ja onnellisetkin. Liikutuin, kun mies totesi ikkunasta katsoessaan Amen menoa naapuriin: “ Milloin tuosta tytöstä on tullut noin iso?” Liikutti, kun silittelin poikaa päiväunille. Ei näitä silittelytuokioita taida enää montakaan tulla. Onnen tunne siitä, että saan tehdä tätä vielä hetken. Tänään haluan tehdä juuri näin. (Siitäkin huolimatta, että viikko sitten olisin ollut valmis laittamaan lapset Timbuktun junaan ja juoksemaan itse vastakkaiseen suuntaan taakseni katsomatta.)

Poika kysyi minulta suklaapatukkaa syödessään: “ Ootko äiti ylpeä, kun mä syön suklaapatukkaa?” Ja tarjosi siitä minulle samalla haukkua. En nyt ole niinkään ylpeä siitä suklaan syönnistä, mutta sen patukan jakamisesta kanssani olen. Olen ylpeä myöskin esikon opinnoista, että löysi heti itselleen sopivan alan ja on siihen tyytyväinen, nauttii opiskelijaelämästään ja on löytänyt ystäviä. Olen ylpeä myös kauneimmassa iässä olevan neitosen halusta tankata läheisyyttä, halailla ja suukotella äitiä vielä. Ettei ole kasvanut siihen liian isoksi. Ylpeyttä tunnen myös pikkuneidin halusta ja innostuksesta laajentaa maailmankuvaansa lukutaidon myötä. Lueskeli Viiviä ja Wagneriakin, nauroi melkein oikeissa kohdissa. Siitäkin olen ylpeä, että mies halusi laittaa ruuan, eikä antanut minut tehdä mitään, vapaapäivänsä kunniaksi.

Löysin myös uuden blogin, joka tuntui heti niin omalta, että suurin osa kirjoituksista olisi voinut olla omia kirjoituksiani. Mielenkiinnolla jään odottamaan uusia tekstejä.




Voisin lainata Herra Heinämäkeä, kun tuntuu ihan samalta: “Tästä tuli hyvä päivä. Paras päivä ikinä!”
- Katja -

torstai 17. helmikuuta 2011

Jähmeän päivän iltana

Jähmeä päivä takana. Yritin kirjoittaa yhtä kaksi sivuista esseetä, mutta ei tullut valmista millään. Puolitoista sivua sain kasaan viiden tunnin työllä, enkä edes tehnyt mitään korvaavia toimintoja samalla. Joskus vain ei irtoa annetusta aiheesta sitten millään. Toivottavasti huomenna saisin pinnistettyä sanat arkille, jos vaikka asettautuisivat yön aikana oikeaan järjestykseen mielessä ja tulisivat tajunnan virtana ulos sormieni kautta. Onneksi kyse ei ollut tällä kertaa opinnäytetyöstä, koska olisi todella pitkä ikävä sen kanssa, jos noin tihkeästi irtoaisi.

Ajatus kyllä lähti rönsyilemään aiheesta, sen sivusta olisin voinut kirjoittaa pitkän pätkän vaikka vanhusten hoidon eettisistä kysymyksistä. Julkisuudessa on paljon kirjoiteltu viime aikoina, miten huonolla tolalla vanhusten hoito on. En kiellä etteikö siinä olisi paljon parannettavaa, mutta kun itse katselee sitä työntekijän näkökulmasta, ei aina tiedä että itkisikö vai nauraisiko, kun käytettävissä olevat keinot loppuvat. Huonokuntoisia vanhuksia sijoitetaan vääränlaisiin hoitopaikkoihin, joissa ei ole tarpeeksi valmiuksia laadukkaaseen hoitoon. Työntekijät yrittävät selviytyä miten parhaiten taitavat käytettävissä olevin keinoin, syyllisyyttä tuntien.

Luin tänään lehden yleisönosastosta koulukotinuorten kirjoituksen, jossa he erittäin asialliseen sävyyn toivoisivat olevansa tasavertaisia TET-jakson työpaikkoja etsiessään muiden koululaisten kanssa. Niinpä niin. Sain joululahjaksi Anu Myllärin kirjan, jossa hän kertoo oman tarinansa adoptiostaan ulkomailta. Siinä hän muistelee tuntojaan murrosikäisenä siitä miten yksinäiseltä adoptiolapsesta tuntui murrosiässä, etenkin kun ihon väri lisäsi tuota tunnetta erilaisuudesta. Kaikella kunnioituksella Anua ja muita ulkomailta adoptoituja kohtaan, kritisoisin tuota ajatusta hiukan heidän tuntemuksiaan väheksymättä. Murrosiässä luultavasti jokainen nuori tuntee jossain vaiheessa olevansa erityinen niin, ettei kukaan pysty häntä ymmärtämään. Tämä kuitenkin hyvin usein korostuu myös niiden nuorien kohdalla, jotka on täysin suomalaista syntyperää, mutta  elämä on antanut käteen huonot kortit ja he ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä esim. kotioloissaan. Jos nuori on tullut vielä otetuksi huostaan, on hän monesti ilman omaa syytään tilanteessa, jossa joutuu leimatuksi ja syrjityksi.  Kuten nyt vaikka TET-paikkaa hakiessaan, kuten nämä koulukotinuoret. Niin moni meistä on omien ennakkoluulojensa vanki ja valmis syrjimään syystä tai toisesta.

No, kuten huomata saattaa, kirjoittaminen ei siis sinänsä ole se ongelma, vaan tehtävänannot. Kypsyttelempä siis alkuperäistä aihetta huomiseen, josko se sieltä vielä putkahtaisi ilmoille.
- Katja -

tiistai 15. helmikuuta 2011

Iloinen kokeilu

Ostin Prisman poistokorista pari kerää Novitan Nalle Marjaretkeä, värinä Lakka. Kokeilin miltä palmikkosukat näyttäisi siitä. Nämä sukat ovat valmistuneet lähinnä luennoilla ja lasten harrastuksissa odotellessa. Yllättävän kivat tuli, vaikka raidoitus taitaa viedä osan palmikoiden hurmasta.





- Katja -

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Pikkuisen parempi päivä…

… tosin iltaa kohden väsyneet lapset yrittää latistaa tunnelmaa.

Eilen vietin päivän, jota voi sanoa tämän vuoden saamattomimmaksi ja kamalimmaksi tähän astisista. Mistään ei saanut otetta ja kaikki tuntui kaatuvan päälle. Mutta välillä tuollaiset päivät on kärsittävä, että seuraava olisi edes vähän parempi. 

Tänään tuntui jo veri virtaavan suonissa toiseen malliin, onneksi, koska tämä olotila tuntuu enemmän omalta.
Aamulla leivoin pikkuisen apulaisen kanssa unelmatorttua. Maku kohdallaan, vaikka ulkonäkö hieman ontui. Leikkelin aamupäivällä myös kappaleet naapurin pikkuneidin synttärilahjaan, jonka sitten illan suussa surauttelin loppuun. Päivällä, ompelun lomassa, kahviteltiin ystävän kanssa ja illalla vielä toinen ystävä soitti. Toivottavasti tästä on suunta vain ylöspäin, koska alku on ainakin lupaava!





- Katja -


torstai 10. helmikuuta 2011

Hetken irrottautuminen

Päivällä oli niin upea auringonpaiste, että päätin uhrata aikaa mielen virkistykseen ja lähdin kamera kaulassa käymään rannassa. Järvellä jos pysytteli kelkkaurassa, oli hyvä kävellä, mutta askelkin sivuun, niin jalka upposi reilusti yli polven.

Aurinko paistoi ihanasti ja napsin muutamia kuvia, tosin siinä kirkkaassa paisteessa ei oikein nähnyt mitään tarkennuksia säädellä. Oli hauska katsoa kotona, että millaisia kuvia “sokkona” tuli otettua.




- Katja-

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Arjen rutinoita

Päivät kuluu nopeasti ja aika menee kuin siivillä. Jotain saan tehtyäkin opintoihin liittyen, mutta pääasiallisesti tuntuu, että laahaan koko ajan pahemmin ja pahemmin perässä kaikesta siitä mitä pitäisi tehdä. Koululle kun käy nenänsä näyttämässä jää evääksi aina vain lisää kirjallisia töitä, sen opparin ja englannin kurssin lisäksi. Ahdistus ja stressi kasvaa ja ketutuskäyrä sen mukana.

Koulutöitä on pakko yrittää tehdä iltaisin ja viikonloppuisin, ei auta. Lasten kanssa vietetty aika jää kovin vähäiseksi ja rassukat ovat päiväkodissa vasten tahtoaan. Omaa hoitajaa kysellään päivittäin, tänään pikkumies ehdotti, että hoitajan mies voi hoitaa heitä jos kerta hoitaja sairastaa. Kotona kaaos kasvaa, pölykoirakennel paisuu, pihassa kahlataan lumessa… töissäkin täytyy välillä käydä, että laskukasaa saisi taltutettua.

Lapset huutaa ja raivoaa jokaisesta pienimmästäkin asiasta ja sitä kun aikansa kuuntelee, huomaa raivoavansa itse jopa vielä pahemmin. Siinä saavat kuulla kunniansa niin puoliso, lapset kuin yhteiskuntakin. Hyvä mieli ja positiivisuus yleisesti tuntuvat olevan minulta kadoksissa nyt ihan täysin. Sen on lapsetkin sisäistäneet, koska pikkuneidin taiteessa äiti on näyttäytynyt kovin ankeana tyyppinä viime aikoina, vai mitä sanotte?


Voi, kun saisi nyt jostain ison energialatauksen ja piristysruiskeen!

Toivoo Katja

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Politiikkaa ja markkinataloutta

… on mahtunut tähän sunnuntaipäivään. Väänsin yhden kansanterveystieteen tehtävän valmiiksi asti ja aloittelin seuraavana johtajuuden tehtävää. (Hyvä minä: *onnittelee itseään*.) Koulussa käydessä lankeaa tehtävä jos toinenkin joka käynnillä, joten  oli pakko luopua periaatteesta, etten tekisi lauantaina ja sunnuntaina kouluhommia. 

Luistimia sovittelin jalkaan pitkästä aikaa aamupäivällä, kun kävimme pikkuneidin ja naapurien kanssa lähikentällä. Kutsu tulikin juuri sopivalla hetkellä, kun oma sietokyky lasten kinastelun kanssa alkoi olla äärirajoilla. Pienen tuuletuksen jälkeen alkoi edellä mainittu aivotyöskentelykin sujua. Tosin suuri edesauttaja sille oli myös mahdollisuus ulkoistaa muksut samaiseen naapuriin leikkimään muutamaksi hetkeksi.

Huutonetissäkin kauppa on käynyt sen verran mukavasti, että tänään vaihtoi yksi pojan vaatepaketti omistajaansa ja huomenna sulkeutuu seuraava.  Ei niillä rikastumaan tokikaan pääse, mutta mukava saada kaappiin vähän väljemmin tilaa.

Katselin tänään tyttären ostoksia kateellisena ja aina vain hartaammin odottelen työelämään pääsyä, että pystyisi omansa  vaate/kenkä/asustevalikoimansa päivittämään tähän päivään. Vaan meille äideillehän riittää, että lasten hommelit on kunnossa, eikös?



Tytöllä on muuten tuo piirtämisen lahja kohdillaan, vai kuinka?

- Katja -

torstai 3. helmikuuta 2011

Pieniä harmeja…

… on mahtunut tähän viikkoon. Onneksi vain pieniä… tosin minulle ovat aina suuria, jos tiedän, että niihin uppoaa rahaa.

Ensinnäkin postilaatikkoon oli tipahtanut karhukirje pysäköintivirhemaksusta, jollaista emme edes tienneet saaneemme. Ja koska se oli karhukirje, oli maksu tietenkin korotettu. Olisi mielestäni ollut kuitenkin reilua, että olisi ollut edes mahdollisuus maksaa ensin se normisakko. Koska se tuli siipan nimellä, olen yrittänyt muistutella, että hieman reklamoisi moista.

Toinen harmistus oli, kun huomasin kasvihuoneen katosta menneen kaksi lasia rikki lumen alla. Tai olivat ne jo menneet viime talvena säröille, mutta pysyivät kuitenkin katossa tähän asti. Nyt oli paloja pudonnut alas ja osa jäänyt lerppumaan. Se hyvä puoli on, että minulla on varastossa kaksi varapleksiä, eli jos muut pysyy ehjänä, riittää noihin tilalle uudet heti, kun kevät saa. Tätä menoa kaikki lasit vaihtuu pikku hiljaa muovisiin. Toissa talvena hajosi näet kolme lasia.

Positiivisia asioitakin tähän päivään on mahtunut:

*Tänään pääsin pitkästä, pitkästä aikaa lenkille toisen aikuisen kanssa kaksin. Tai no, oli meillä koira matkassa, mutta se ei kitissyt, eikä valittanut mistään. Oli todella mieltä virkistävää ja teki keholle hyvää! Kiitos ja kumarrus naapurin suuntaan. Kunpa nyt saisi itsestänsä irti jatkaa tällä linjalla!

*Muru oli ostanut itselleen ja minulle suussa sulavat Runebergin tortut. Sen saikin hyvillä mielin mutustella iltateen kanssa, kun oli hyvä lenkki takana ja lapset nukkumassa.

*Pojan huutiksessa myynnissä olevia vaatepaketteja oli huudettu.

*Sovin itselleni työhaastattelun kesää silmällä pitäen.

*Sain hankittua taloyhtiölle halvemman jätehuollon.

* Sain tehtyä opinnäytetyötä intensiivisesti.

Mitään tuoreita kuvia en ole ehtinyt nyt nappailemaan, joten laitanpa taas muutaman tunnelmapalan vuosien varrelta tekstiä elävöittämään.








- Katja -