torstai 17. helmikuuta 2011

Jähmeän päivän iltana

Jähmeä päivä takana. Yritin kirjoittaa yhtä kaksi sivuista esseetä, mutta ei tullut valmista millään. Puolitoista sivua sain kasaan viiden tunnin työllä, enkä edes tehnyt mitään korvaavia toimintoja samalla. Joskus vain ei irtoa annetusta aiheesta sitten millään. Toivottavasti huomenna saisin pinnistettyä sanat arkille, jos vaikka asettautuisivat yön aikana oikeaan järjestykseen mielessä ja tulisivat tajunnan virtana ulos sormieni kautta. Onneksi kyse ei ollut tällä kertaa opinnäytetyöstä, koska olisi todella pitkä ikävä sen kanssa, jos noin tihkeästi irtoaisi.

Ajatus kyllä lähti rönsyilemään aiheesta, sen sivusta olisin voinut kirjoittaa pitkän pätkän vaikka vanhusten hoidon eettisistä kysymyksistä. Julkisuudessa on paljon kirjoiteltu viime aikoina, miten huonolla tolalla vanhusten hoito on. En kiellä etteikö siinä olisi paljon parannettavaa, mutta kun itse katselee sitä työntekijän näkökulmasta, ei aina tiedä että itkisikö vai nauraisiko, kun käytettävissä olevat keinot loppuvat. Huonokuntoisia vanhuksia sijoitetaan vääränlaisiin hoitopaikkoihin, joissa ei ole tarpeeksi valmiuksia laadukkaaseen hoitoon. Työntekijät yrittävät selviytyä miten parhaiten taitavat käytettävissä olevin keinoin, syyllisyyttä tuntien.

Luin tänään lehden yleisönosastosta koulukotinuorten kirjoituksen, jossa he erittäin asialliseen sävyyn toivoisivat olevansa tasavertaisia TET-jakson työpaikkoja etsiessään muiden koululaisten kanssa. Niinpä niin. Sain joululahjaksi Anu Myllärin kirjan, jossa hän kertoo oman tarinansa adoptiostaan ulkomailta. Siinä hän muistelee tuntojaan murrosikäisenä siitä miten yksinäiseltä adoptiolapsesta tuntui murrosiässä, etenkin kun ihon väri lisäsi tuota tunnetta erilaisuudesta. Kaikella kunnioituksella Anua ja muita ulkomailta adoptoituja kohtaan, kritisoisin tuota ajatusta hiukan heidän tuntemuksiaan väheksymättä. Murrosiässä luultavasti jokainen nuori tuntee jossain vaiheessa olevansa erityinen niin, ettei kukaan pysty häntä ymmärtämään. Tämä kuitenkin hyvin usein korostuu myös niiden nuorien kohdalla, jotka on täysin suomalaista syntyperää, mutta  elämä on antanut käteen huonot kortit ja he ovat kohdanneet paljon vastoinkäymisiä esim. kotioloissaan. Jos nuori on tullut vielä otetuksi huostaan, on hän monesti ilman omaa syytään tilanteessa, jossa joutuu leimatuksi ja syrjityksi.  Kuten nyt vaikka TET-paikkaa hakiessaan, kuten nämä koulukotinuoret. Niin moni meistä on omien ennakkoluulojensa vanki ja valmis syrjimään syystä tai toisesta.

No, kuten huomata saattaa, kirjoittaminen ei siis sinänsä ole se ongelma, vaan tehtävänannot. Kypsyttelempä siis alkuperäistä aihetta huomiseen, josko se sieltä vielä putkahtaisi ilmoille.
- Katja -

2 kommenttia:

mustakissa kirjoitti...

Minusta kyllä näyttää siltä, että tekstiä saat varmasti aikaiseksi. Olen kanssani mainitsemistasi asioista samoilla linjoilla. Mielestäni kunnioitus vanhuksia kohtaan täytyisi saada kunniaan. Heitä ei ole oikeus kohdella huonosti, he ovat meille luoneet tämän kaiken, mitä meillä on.

Katja kirjoitti...

Paljon tulee mietittyä sitä, että mitäs kun omat läheiset tarvitsevat hoitoa. Nämä eivät ole nykypäivänä helppoja asioita. Ja pität välimatkat tekevät asioista aina entistä hankalempia. Ainakin musta tulee varmasti se v-mäinen omainen, josta mietitään, että nää alan ihmiset omaisina on ihan syvältä. ;O).