sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Jännitystä elämään…

Olimme lähistöllä pulkkamäessä tuossa illansuussa koko poppoo. Mies laittoi ulko-oven lukkoon lähtiessä, koska suora näköyhteys kotiin puuttui. Oli jo pimeätä, katuvalojen ja tehtaan valaistuksen kajossa laskettelimme –20 asteen pakkasessa. Takaisin palatessa ovi ei auennutkaan avaimella. Luulin miehen vedättävän, mutta uskottava se oli. Juuri sillä samalla hetkellä, kun mies asia totesi ja julkilausui, oli kummallakin jälkeläisellämme armoton vessahätä. Kuinkas muuten.



Onneksi miehen työhuoneen ovi aukeni ongelmitta ja päästiin lasten kanssa sinne lämpimään, kun J alkoi värkkäämään oven kanssa. Hain ulkovarastosta muovikippoja ja lapset pääsivät pälkähästä eikä tarvinnut pakkasessa kenenkään paikkojansa palelluttaa. Koska homma oven kassa oli edelleen kesken, totesi Amélie, että hän kuolee nälkään juuri sillä samalla hetkellä. (Olihan toki edellisestä ruokailusta jo kulunut tunnin verran aikaa.) Aloin miettiä viihdykettä lapsille, että nälkä ym. paniikkiin viittaava unohtuisi, kun ovi suostuikin aukenemaan.  Sisälle pääsyn jälkeen ei kukaan puhunut nälästä enää mitään. Hyvin jaksoivat odottaa vielä pari tuntia iltapalaa.
- Katja-

2 kommenttia:

Veera kirjoitti...

onhan takaovi olemassa? Vai eikö siinä ole avaimenreikää?

Katja kirjoitti...

Ei oo reikää ei!